Spn ja arkuus, mitä on vielä tehtävissä?

SPL:n Koulutukseen ja kokeisiin liittyvät aiheet
Vastaa Viestiin
Minna Lehtinen

Spn ja arkuus, mitä on vielä tehtävissä?

Viesti Kirjoittaja Minna Lehtinen » 10 Maalis 2005 22:25

Hei!

Minulla on noin 2,5 vuoden ikäinen saksanpaimenkoiranarttu, tullut minulle noin puoli vuotta sitten. Koira oli alussa TODELLA arka ja varautunut, ei antanut koskea itseensä ja pelkäsi suurinpiirtein kaikkea liikkuvaa autoista ja ihmisistä alkaen. Olen vienyt koiraa erilaisiin paikkoihin ja totuttanut sitä normaaliin elämään. Koira on huomattavasti vapautuneempi eikä pelkää enää ihan kaikkea. Nykyään edistymistä ei ole enää tapahtunut; häntä menee heti luimuun, jos pyöräilijä ajaa ohi, ei anna vieraiden edelleenkään koskea ja ei kestä minkäänlaista painostusta mihinkään suuntaan vaan menee heti lukkoon. Onko vielä jotain tehtävissä, voiko koira vielä muuttua parempaan suuntaan.. hieman on jo epätoivoa ilmassa, vaikka koiran kanssa eläminen ei mahdotontakaan ole. Olisi vain mukava saada koirasta "normaalimpi", joka ei pelkää kaikkea ja kaikkia jatkuvasti. Ja ettei kukaan pääse sanomaan, tiesin kyllä mitä otin ja pois en antaisi mistään hinnasta. Olisi kuitenkin kiva, jos saisin vielä jotain vinkkejä/apua tuohon arkuuteen. Tuskinpa olen vielä kaikkea kokeillut.

Tea Tuomikoski

Viesti Kirjoittaja Tea Tuomikoski » 11 Maalis 2005 07:57

Minkä takia koira on arka, onko siitä tietoa? Onko se sitä ns. luonnostaan, puutteellisen sosiaalistamisen takia vai onko sillä huonoja kokemuksia?

Mahdotonta sanoa, onko koira nyt tullut niin pitkälle, kuin ylipäätään pystyy. Koiran itsetunnon kehittäminen on pitkä prosessi, jossa puoli vuotta on lyhyt aika. Koiralle täytyy myös antaa välillä hengähdystauko, eli olette nyt tulleet paljon eteenpäin, nyt olisi ehkä hyvä nauttia niistä hedelmistä, mitä jo on. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suot koiralle mahdollisimman paljon onnistumisen tunteita - eli teette vain niitä juttuja, jotka koiralle ovat kivoja, jotka se jo osaa, joissa se tuntee olevansa vahvoilla. Kaikenlainen uuteen sopeutuminen hetkeksi hattuhyllylle. Näin koira varmistuu, vahvistuu ja saa onnistumisista itseluottamusta. Sitten taas voit viedä asioita eteenpäin. Aikuisena tullut, mutta syystä tai toisesta epäkypsä koira on edistymisessään kuin iilimato liikkeissään. Se venyy kovin ohkaiseksi ja pitkäksi ja tavoitteeseen pääsee ensin vain ohut kärki. Sitten pitää pysähtyä ja odottaa, että loppupaketti ehtii perässä ja käsissä on taas koko paketti. Sitten voi taas alkaa hamuta kohti seuraavaa tavoitetta. Jos koiraa venyttää liikaa kerralla, se katkeaa. Se, miten tässä osaa sitten rytmitää asiat oikein, on välillä ihan henkimaailman hommia. Nimimerkillä kokemusta on :roll: . Ei auta kuin olla ja elää koiran kanssa ja yrittää lukea sitä mahdollisimman hyvin. Samalla kuitenkaan koirasta ei saa tehdä silmätikkua, koska liika hössötyskin lisää sen epävarmuutta. Koiraa pitäisi osata vaan kuljettaa arjessa mukana ja siinä sivussa saada edistystä. Ei ole helppoa ei. Mutta ei mahdotontakaan.

Sellaisia perusperiaatteita, millä mä olen edennyt ja jotenkuten onnistunut:

- Sääli on sairautta. Lässytykset ja mussutukset pois, arkailuun ei reagoida, ei hyvitellä, ei silitellä, ei noteerata
- Onnistumisista palkitaan joka kerta
- epäonnistumiset kerrotaan koiralle sen sietokyvyn mukaan ja yritetään aina saada onnistunut suoritus perään, jotta pääsee palkkaamaan
- Herätetään koiran uinuvia viettejä (saalis- ja taisteluleikit)
-> Annetaan koiran voittaa
- Pidetään päivärutiinit säännöllisinä, ennakoitavina
- ollaan äärimmäisen mustavalkoisia, jälleen koiran ennakoitavissa
- ollaan äärimmäisen oikeudenmukaisia, peilin eteen kävellään aina ensin
- kehitetään omaa koiranlukutaitoa (miten tunnistaa omasta koirasta epävarmuus, stressi, uhka, ilo, rauha, jne.)
- kasvatetaan omaa henkistä kanttia laumanpäänä olemiseen. Sinun tehtäväsi on näyttää koiralle miten asioihin reagoidaan tai ei reagoida.
- ja kaikista tärkeimpänä: asetetaan koiranmukaisia tavotteita. Hyväksytään se tosiasia, että siitä ei ikinä tule sellaista nallekarhua, kun naapurissa oli pienenä. Ei niin sosiaalista, ei niin varmaa. Mutta ihan hyvä siitä silti tulee.

edit: Ja yksi iso asia unohtui. Eli koiran vahvistuessa se alkaa todennäköisesti tuottaa myös ohjaajan näkökulmasta epämiellyttäviä asioita. Ehkä rähjää remmissä, vetää, on räjähdysherkkä, siihen ei voi luottaa enää sitäkään vähää. Niin absurdia kuin se onkin, tähän tulee suhtautua positiivisesti. Se kertoo siitä, että jotain on tapahtunut, koira on noussut kaiken loputtomasta väistämisestä sille tasolle, että uskaltaa kokeilla ratkaista tilanteet itse, uskaltaa sanoa, mitä mieltä on. Tässä vaiheessa sitten vaan lempeän jämäkkää ohjausta eteenpäin siihen toivottuun käyttäytymismalliin, koska tässä vaiheessa koira myös kestää todennäköisesti palautetta vähän paremmin. Tällaisen koiran eteenpäin vieminen on kaksi eteen, yksi taakse tahtista ja vielä pitkään saat kulkea sen kanssa silmät selässäkin. Yhdestäkään koirasta ei ikinä voi mitään takuuta antaa, mutta tällaisesta ei sitäkään vähää. Päivät vaihtelevat loistavista todella synkeisiin, ilman mitään näkyvää syytä. Mutta kun se iilimato taas on siinä paksussa vaiheessa, niin jotkut hyvät asiat jäävät aina pysyviksi ja aletaan venkoilla seuraavien kanssa. Sitä en tiedä minäkään, loppuuko se ikinä, mutta jokapäiväiset asiat kyllä varmistuvat pikku hiljaa ja niitä silmät selässä-asioita ja päiviä tulee olemaan harvemmin ja harvemmin.
Viimeksi muokannut Tea Tuomikoski, 11 Maalis 2005 08:29. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Minna Lehtinen

Viesti Kirjoittaja Minna Lehtinen » 11 Maalis 2005 08:12

Koira on elänyt kasvattajan luona ulkokoirana vuoden ikäiseksi ja em. iässä kasvattaja myi koiran eteenpäin ja puoli vuotta sitten koira tuli meille. Edellinen koti on myös tehnyt töitä arkuuden voittamiseksi. Alussa koira on säntäillyt hihnassa ihan päättömästi ja suurinpiirtein laskenut alleen stressitilanteissa. Nykyään koira ei enää säntäile, mutta luikkii esimerkiksi kaupungilla minun takanani häntä luimussa, jos tulee useampi ihminen/bussi/pyörä vastaan. Miten paljon koiran arkuudesta voi syyttää "tynnyrissä kasvamista" ja missä vaiheessa arkuus on luonteenpiirre ja heikko hermorakenne? Koira säikkyy kaikkia kovia ääniä ja menee niistä paniikkiin, esimerkiksi mattojen tamppaaminen. Kasvattaja oli edellisille omistajille sanonut, että tuo arkuus saattaa johtua siitä, ettei sitä ollut sosiaalistettu tarpeeksi. (Hienoa kasvatustyötä) Itse alan kallistua siihen, että kasvattaja vain myi pahnanpohjimmaisen ja "surkeimman" eteenpäin, kun sai tarpeekseen ylimääräisestä koirastaan.. :roll:

Kiitos Tea vinkeistä, ehkä otamme pienen breikin kaikkeen stressaavaan.

Olisin vielä kiinnostunut kuulemaan kaikkien muiden mahdollisten vinkkien lisäksi, että onko joku saanut arasta koirastaan esimerkiksi kohtuullisesti toimivaa harrastuskaveria? Täysin mahdotonta?

Tea Tuomikoski

Viesti Kirjoittaja Tea Tuomikoski » 11 Maalis 2005 08:48

No tämä minun tapaukseni ei ehkä ihan yhtä arka ole pohjimmiltaan, hankala sanoa, mutta tausta on vähän saman tyyppinen, eli ollut kasvattajalla pitkään ja sitten käynyt vähän sosiaalistumassa toisaalla ja siinä hyvin alkuun päässytkin. Molemmat tahot ovat myös olleet meidän alkutaipaleella hienosti tukena tarvittaessa.

Meillä päällimmäinen ongelma oli, että koira ei kait sitten ollut soveltunut oikein laumaelämään, oli äärimmäisessä stressissä ja vieteiltään aivan tukossa. Lisäksi kaikki kokemukset kodin ulkopuolelta oli aika vähäisiä, ainakin suhteutettuna siihen, että tuli maaseudulta suoraan iloiseen itä-Helsinkiin ja joutui kertarysäyksellä sopeutumaan kerrostaloon ja ihmis- ja autovilinään, lukemattomiin muihin koiriin, jne.

Mikäli toivoa yhtään antaa, niin vietit ovat auenneet, matalana pälyilevä, väistävä koira kulkee pystypäin tohottaen, tekee ennen kuin miettii, on emännän alituinen päänvaiva, joka päättää kokeilla kaikkea kiellettyä ainakin 10 kertaa uudelleen, käy tottiksessa ja on siinä jopa (kouluttajankin mukaan) kehityskelpoinen. Emännän kehityskyvystä lautamiehet on vielä miettimässä... :D Epäsosiaalinen on tiettyyn pisteeseen, varautunut vieraita kohtaan, melkoisen aggressioherkkä tällä hetkellä, eikä siitä mitään pehmolelua koskaan tule. Mutta muutos on ollut valtava ja koira alkaa hyvänä päivänä epäilyttävästi muistuttaa saksanpaimenta. Aikaa tähän on nyt mennyt 6kk ja koira täyttää 2v. huhtikuussa. Edistyminen on ollut hurjan nopeaa ja tässä on monta kertaa saanut pelätä, että pysyykö kaikki palikat matkassa. Mutta on ne pysyneet, koppa on välillä sikin sokin, mutta kyllä siellä kaikki tarpeellinen tuntuisi olevan, sitä vaan tässä yritetään järjestellä parhaaseen mahdolliseen muottiin. Vuoden kuluttua uskoisin voivani sanoa alustavasti tuliko tästä mitään. Ja jos, niin mitä.

Tuosta harrastuspuolesta tuli vielä mieleen, että mikäli ette vielä käy kentällä, niin suosittelisin hakeutumaan lähimpään alaosastoon ja selittämään sitten koulutusohjaajalle, millaisesta tapauksesta on kyse. Tottis tuo koiran elämään järjestelmällisyyttä ja hallittavuutta myös koiran näkökulmasta, koska se saa itselleen toimintamalleja ja siinä tulevat onnistumiset kasvattavat hurjasti itseluottamusta.

Tuosta stressittömyydestä ja uusien opettelusta vielä vähäsen. On kovin yksilöllistä, kuinka rankkoja rutiineja ja kuinka pieniin osiin pilkottuja asioita koira tarvitsee edistyäkseen. Meillä esimerkiksi aluksi lähdin ihan siitä, että joka kerta tehtiin sama lenkki. Joka ikinen kerta, aina samaan aikaan, sama lenkki. Niin kauan, kunnes sen lenkin aikana oli kohdattu lähes kaikki mahdollinen tyypillinen ja vähän epätyypillistäkin. Niin kauan, että koira itsekin alkoi vaikuttaa hieman tylsistyneeltä. Siitä tiesin, että se oli valmis ottamaan taas pienen askeleen uusiin piireihin ja se olisi sille positiivista stressiä.

Tita Holopainen

Viesti Kirjoittaja Tita Holopainen » 11 Maalis 2005 14:09

Tean kirjoitus on täyttä asiaa! Siitä huomaa että kokemusta arkuudesta löytyy...

Saattaa olla, että Minnan koiralle on käynyt niin, että heikon hermorakenteen omaava koira on elänyt vuoden ikäiseksi ilman kokemuksia ulkomaailmasta, joka on sellaisen koiran kohdalla huonoin mahdollinen tilanne. Eli syy koiran käyttäytymiseen on perityssä luonteessa JA kasvuympäristössä.

Mutta Minna, jos pidät koirastasi etkä halua siitä luopua, niin älä ihmeessä anna periksi! Koiran luonne kehittyy periaatteessa läpi elämän kun niitä elintärkeitä kokemuksia tulee. Sinun täytyy vaan hyväksyä koirasi sellaisena kuin se on, muuten yhteiselosta ei tule mitään. Ottakaa koiran kanssa pieniä askeleita kerrallaan ja ammenna motivaatiota jo saavutetusta edistymisestä.

On aivan mahdollista, että saat koirastasi vielä kohtuullisesti toimivan harrastuskaverin aikanaan, kun sinulle selviää mistä asioista koirasi pitää (esim jäljestys, esineiden etsintä yms.) Kaikki riippuu omista tavoitteistasi ja motivaatiostasi koiran kanssa. Kun olet mahdollisimman realistinen koirasi suhteen, uskoisin että pärjäätte hienosti tässä yhteiskunnassa. Olet saanut myös samalla hyvän opetuksen koiran luonteen epätoivotuista piirteistä tulevaisuutta ajatellen (jos joskus otat toisen koiran).

Tita

Hilkka Takala

Viesti Kirjoittaja Hilkka Takala » 13 Maalis 2005 15:47

Itselläni on 3.5-vuotias sakemanninarttu jonka kanssa oli vuosi sitten ongelmia ihmisten kanssa. Jos olimme esim. lenkillä ja joku ihminen tuli vastaan ja pysähtyi ja sanoi et onpa komea koira ja katsoi koiraani, koirani aloitti välittömästi matalan murinan ja sit alko haukkumaan, jos taas ihminen pysähtyi, katsoi ja puhui minulle koira ei piitannut mitään ja muutenkaan vastaantulevista ei muuten piitannut mitään. Sellaset ihmiset oli aina koiran mielestä ok joilla oli koira mukana. (koirani on aina tullut lähes kaikkien koirien, pienten, isojen, narttujen ja urosten kanssa toimeen.)

Ja jos vaikka joku puoli tuttu ihminen jossain pihalla pyysi koiraa tulemaan luokseen koira ei noteerannut pyyntöä mitenkään, sisällä kotona meni taas ihan mielellään vieraittenkin luo kun vaan eka sisään tultaessa oli ne haukkunut.

Toko kokeissa kisatessamme aloimme saada alokasluokan luoksepäästävyydestä nollia koska tuomarin lähestyessä pakeni ja kun en sitä päästänyt, niin alkoi haukkuminen. Saatuamme ykköstuloksen vaihdoimme luokkaa avoimeen jossa tuota luoksepäästävyyttä ei ole. Bh:ta suorittaessamme ja viime syksynä jälkikisoissa koirani paineistu vähän tuomarista, lähtiessämme seurauttamaan pitkää suoraa vilkuili koko ajan et tuleeko se tuomari siellä perässä ja henkilöryhmä on aina ollut vaikea paikka, nykyään sekin sujuu.

Hakutreeneissä koira sai monesti mörköhaukkuja piilolla ollessaan, jäi parin metrin päähän maalimiehestä ja haukkui tosi kiivasta ja aggressiivisen kuulosta haukkua, minun juostessa piilolle rauhoittui ja meni sit syömään palkan. Tämän takia otinkin paljon pistoja vain tutuille maalimiehille joita se ei pelänny, vaikeaksi hakukoulutuksen teki myös se että koira ei ollut yhtään ahne, eli ruoka ei kiinnostanut tarpeeksi että olisi maalimiehen tykö menny jos tämä oli vieras. Leikin avulla ei myöskään palkkaaminen onnistunut, koska ei leikkinyt vieraiden kanssa.

Alussa hakutreeneissä teimme koiralle makkararinkiä ja se sai olla mukana tallaamassa aluetta. Ringissä koira oli tosi epäileväinen et mitä tämä nyt on ja tallaamassa juoksi vaan ihmiseltä toiselle haukkuen, silloin asenteeni olikin vähän voivoitteleva. Nykyään jos joku sanoo et sullahan oli se arka koira otetaanko sillä aluksi makkararinkiä, sanon heti et ei koirani rupeaa vaan epäilemään et mitä tämä on kun ilman mitään työtä tulee makkaraa, eli aina ei se lahjontakaan oo parasta.

Leikkautin koirani vuosi sitten koska koiralla oli 4kk:n välein juoksu, josta aina 2kk:n välein valeraskaus eli uskon että hormoonit teki osittain koirastani vauhkon ja ettei se oikein ikinä ollut normaalissa olotilassa.

Nykyään koirani on rennompi ja olen huomannut et kun annan koiralleni jonkun käskyn sen on helpompi sietää vieraita esim. maahan niin koira makaa ja oottaa et seuraava käsky. Eikä siinä paineistu vaikka ihminen tulisi minua kättelemään tai jotain.

Haussa olemme myös edistyneet ja mörköhaukku tulee enää harvoin ja jos se tulee maalimies saa sitten tehdä koiran kans hommia enkä enää juokse sinne turvaksi. Koirani joutuu tavallaan itse miettimään mitä tehdä ja koska se nykyään sen kestää eikä ole muistaakseni ikinä maalimiestä jättänyt.

Tottistreeneissä ennen ohjaajamme ei paikalla makuussa päässyt koiraa edes metrin päähän kun koira pomppasi pystyyn ja juoksi luokseni, nykyään kuka vaan saa kävellä vaikka sen ylitte ja koira makaa vaan paikallaan rentona. Sen olen huomannut et nykyäänkin koiran on vähän vaikea kestää jos se on paikalla makuussa (minusta vaikka 30m) ja joku esim. seurauttaa koiraansa minun ja koiran välistä ja vaikka suuttuu omalle koiralleen kunnolla silloin menee meidän neidin katse hätääntyneeksi ja alkaa pälyillä minua et hänellekkö huudetaan, mut silloin vaan kehun koiraa et mahtava tyttö ja koirani tietää et jaa ei mitään hätää.

Eli parhaat neuvot mitä olen saanut on ettei sää säälitellä eikä leperrellä koiralle. Pitää vain olla kuin tässä ei mitään oiskaan ja aina muistaa reippaasti käskeä/pyytää mitä sit haluaakin, olettaen tietysti et koira ymmärtää mitä tarkoitetaan. Sit pitää malttaa mennä koiran ehdoilla ja tietää mitä koira kestää ja mitä ei, Yksi oli myös kun koirani on aina ollut todella rauhallinen ja kiltti yksilö ja alussa koulutin sitä makupaloilla, nykyään en käytä tottiksessa ollenkaan makupaloja, patukka on se meidän juttu ja ilman et ois käsketty jättää ne makupalat pois en varmaan vieläkään ois ees bh:ta koirani kanssa läpäissy. Koirani oppi myös patukan myötä rohkeammaksi ja vähän röyhkeäksikin (mikä on tällaisella luonteella todella hyvä juttu) kun ennen se ei ikinä olisi uskaltanut yrittää varastaa patukkaa ja nykyään patukkaa lähtee heti taskustani/housuistani jos en pidä varaani. Myös haussa on silloin tällöin yrittänyt varastaa ruokaa mikä on myös hyvä merkki, aralta koiralta.

No tässä oli meidän tarina vaikken tiedäkkään onko siitä teille mitään hyötyä, mut toivoa se ainakin voi antaa.

Vastaa Viestiin