saksanpaimenkoirani ei jaksa ??

[heli lehto]

Vanha koirani tuntuu olevan siinä vaiheessa et se ei enää jaksa elää,Nyyh. Se kulkee jotenkuten eteenpäin ,mut ei valita muuten jos mennään liian lujaa.Takapäästä tulee verta.Luulen et kohta haluan päästää sen "lepäämään".Mä en tiedä oikein miten kohdata se tilanne.Tarvis kattoo hautapaikka ym .Mut mua ahdistaa koko asia.Haluaisin et joku toinen tekis sen koko jutun,mut haluaisin olla silti mukana.Kertokaa kokemusistanne miten kannattas tehdä?

[hely nyström]

todella ikävää ystäväsi takia, mutta päästä koirasi autuammille maille! Kuulostaa jo että kaveri kärsii!! Itse jouduin nukuttamaan rakkaan koirani 5kk sitten, se oli elämäni kamalin päivä!! Mutta se tieto että ystäväni ei tunne enään kipuja ja särkyjä toi hiukan lohtua. Itse ajattelin aikoinani että itseään ei pidä sääliä ja ajatella vaan eläintäsi pitää kunnioittaa että päästää sen ikuiseen uneen missä on hyvä olla. Itseään ei pidä sääliä.. Vaikka se viimeiselle matkalle vienti sattuukin niin kyllä omistajan velvollisuus on pysyä koiran rinnalla loppuun saakka. puhu vielä ell kanssa asiasta, mutta älä pitkitä asiaa jos koira voi huonosti

[Eija Peltonen]

Kova paikkahan se on ystävästä luopua, mutta ajattelen ainakin itse asiaa niin, että paras palvelus, minkä koiralleen voi tehdä, on lopun lähestyessä olla jatkamatta sen kärsimyksiä. Meidän piti tehdä sama päätös muutama vuosi sitten. Kauheaahan se oli, en meinannut pystyä ajamaan autolla pois klinikalta.. Mutta toisaalta olin hyvin helpottunut, kun olin itse loppuun asti paikalla ja näin, miten rauhallisesti kaveri nukahti ikiuneen. Ja ennen nukahtamistaan koira mielestäni jotenkin rauhoittui oltuaan klinikalla pelokkaan/levottoman oloinen, ikään kuin helpottuen itsekkin..?

Tosin oltiin jo aiemminkin päätetty koiran alkaessa ikääntyä, että kun tuo lopetuspäätöksen tekeminen tulee eteen, niin silloin ajatellaan järjellä koiran parasta, eikä väkisin jatketa toisen tuskaista elämää.. Meidän tapauksessa (koiralla aivokalvontulehdusepäily) oltaisiin voitu vielä lähteä kokeilemaan lääkkeiden kanssa kotiin, mutta koska mitään takuita lääkkeiden tehoamisesta ei ollut, eikä koira jaksanut oikein enää petistään nousta, niin päätettiin ilman pitempiä miettimisiä hyvästellä ystävämme. Ja vaikka en itkemättä pysty tarinaa vieläkään kertomaan, niin olen silti ylpeä siitä, että pystyimme tuohon päätökseen.

Ole ystävä ystävällesi loppuun asti. Toisesta välittäminen valitettavasti joskus tarkoittaa myös luopumista.

Samalla kiitos Jonnalle yhteisestä, melkein 12 vuotta kestäneestä taipaleesta. Olet edelleen sydämissämme.

[Hanne Muurinen]

Nuo on aina vaikeita juttuja. Vaikka järki sanookin, että olisi aika luopua, sitä vain ei tahtoisi myötää itselle. Ja tästä mulla on jonkinlaista kokemusta (neljän koiran verran....).

Ensimmäinen oma koirani kuoli luonnollisesti sänkyyni 12 vuotta sitten. Tulin koulusta ja vein fillarin talomme kuistille. Siinä makasi rakas ystäväni kyljellään. Isä sen siihen oli nostanut. Polvistuin koiran viereen ja tajusin, että se oli kuollut. Silitin vielä jäähyväiseksi sen turkkia ja puhuin sille, ennen kuin puhkesin viikon kestävään itkuun. Itse olin tuolloin 15-vuotias. Koiran sydän oli pettänyt sen nukkuessa sängyssäni ja isäni oli yrittänyt sitä elvyttää niin kauan, että häneltä meinasi lähteä taju.

Toisen oman koirani jouduin viemään piikille muutamaa vuotta myöhemmin. Koira oli piloille hakattu (ei toki meillä) eikä se luottanut mihinkään eikä kehenkään. Eikä etenkään itseensä. Se oli pelkopurija. Olisihan siitä ehkä vielä koiran tehnyt, jos olisi ymmärtänyt hakeutua oikeiden ihmisten pariin... Mutta tietotaito ei itsellä riittänyt ja niin tein raskaan päätöksen päästää koira sateenkaarisillalle. Siinä vaiheessa, kun eläinlääkäri antoi ensimmäisen nukutuspiikin, läksin pois. Silloinen poikaystäväni jäi koiran vierelle, kunnes se oli nukkunut pois. Oli sekin kova paikka.

Kolmas koira (alunperin siskoni koira) kuoli myös luonnollisesti. Kylpyhuoneeseen. Koira oli oireillut jo muutaman viikon, mutta eihän sitä heti tajunnut. Kun se ei enää jaksanut kävellä, vein sen eläinlääkärille. Siellä kuvattiin ja otettiin verinäytteitä ja jos silloin olisin tiennyt, missä jamassa koira on, olisin lopetuttanut sen siihen paikkaan. 12 tuntia myöhemmin koira kuoli verensyöksyyn kotona. Siltä meni maksa.

Viimeisin koiramme jouduttiin lopettamaan vajaa kaksi vuotta sitten, äitienpäivänaattona. Se oli ollut mieheni kaveri yli 14 vuotta. Olimme puhuneet päätöksen jo etukäteen: kärsimyksiä ei pitkitetä. Tämäkin koira oireili (halvausoireita) ja sitä käytettiin vähän väliä lääkärissä. Kunnes tuona ko. päivänä se ei enää pysynyt pystyssä. Silloin mieheni oli tehtävä raskas matka ja saattaa kaverinsa viimeiseen lepoon. Sekin oli kova pala koko perheelle ja sitä itkettiin porukalla jonkin aikaa.

Nuo on tosi raskaita juttuja, joudutaan koira sitten lopettamaan tai se kuolee luonnollisesti. Piru, kun niihin pitääkin niin kovasti kiintyä...

[anne kurunsaari]

Voi.
Vieläkin saa mieleni surulliseksi,kun luen koirasi lopun päiviä.Näin jälkeenpäin ajateltuna olimme tyytyväisiä kun tyttäreni sankarikoira nukkui itse ikiuneen ja oli loppuun asti sankarimme,mutta suosittelen että kun menet hautaamaan koiraasi ota ihmeessä joku muu mukaan,se oli minulle elämäni raskaimpia hetkiä kun heitin ensimmäiset hiekat,vieläkin kyyneeleet tulee.Tuki on erittäin hyvä asia sillä joskus asiat tuntuu tosi raskaalta kun se on lopullista.

[Birgitta Johansson]

Hei!

Jos hautaamiseen liittyvät asiat ahdistavat, niin yksi vaihtoehto on koiran krematointi ja tuhkan hautaaminen/levittäminen koiralle rakkaisiin paikkoihin.

t. Birgitta

ps. Onhan koira tutkittu? Verenvuoto voi johtua monesta asiasta, joista osa hyvinkin hoidettavissa, samoin vanhan koiran mahdollisia nivelkipuja voidaan hoitaa.

[Hanne Muurinen]

Tuosta verestä.... Veljeni soitti tänään ja kertoi, että heillä oli lähellä heittää hyvästit perheen koiralle. Koira oli alkanut toissa yönä oksentaa ja ripuloida. Aamulla oli kuitenkin ollut ihan ok ja niin veljeni lähti töihin. Hän tuli kuitenkin päivällä käymään kotona, katsomaan miten koira jaksaa, ja sanojensa mukaan, talo oli ollut, kuin miestapon jäljiltä! Lähes puhdasta (ulosteensekaista) verta ympäri huushollia!

Koira yksityiselle eläinlääkärille, siellä nesteyttivät (oli jo aika pahasti kuivunut) ja diagnoosi oli ollut joku bakteerin aiheuttama "veriripuli" (tai jotain sinne päin). Koira oli päässyt suht kunnossa kotiin, mutta jo illalla oli alkanut ripuloida ja oksentaa uudelleen. Olivat lähteneet sitten yöllä viemään suoraan Helsinkiin (broidi asuu Porvoossa) yliopistolliseen eläinsairaalaan. Sinne oli huli jäänyt tehohoitoon, toiveita oli tänä iltana saada se kotiin.

[Sirpa Rautiainen]

Mä olin saman edessä maaliskuussa. Vetkuttelin ja vetkuttelin ajan tilaamisen kanssa, kunnes yhtenä päivänä totesin, että pakko mennä. Tilasin aamulla ajan ja päivällä sitten lähdettiin viimeiselle matkalle. Vielä ell luona epäilin olinko kuitenkin tehnyt hätäisen päätöksen. Ell kuitenkin rauhoitteli ja sanoi, että nyt vanha koira sai arvokkaasti itse kävellä viimeiselle matkalleen tutun ell luo, jossa tykkäsi käydä ja sai muutenkin arvokkaan lopun. Luopuminen oli todella vaikeaa, siksi mulla onkin tuhkat kirjahyllyn päällä siihen asti, että saan oman pihan mihin voin haudata.

Mulla ollut monta koiraa, mutta tämä ollut aina erityisen tärkeä ja kaipaan vieläkin, vaikka jaloissa pyörii nytkin kaksi koiraa.

T sirpa

[arja valtonen]

Kyllä sen sitten tietää, kun on aika luopua. Omalla edesmenneellä koiralla oli nivelrikko. Kun se alkoi kipuilemaan, vein lääkäriin ja hän määräsi Cartrophenit ja Rimadylit. Koira pärjäsi mielestäni hyvin vuoden sen jälkeen. Jaksoi lenkkeillä metsälenkkejä nuoremman (nykyisen vanhemman) koiran kanssa. Ja oli muutenkin elämänhaluinen. Mutta eräällä lenkillä se, lähes 13 vee, alkoi kipuilemaan jo kilsan jälkeen. Oli aika luopua koirasta. Soitin lekurille, koira meni iloisena autoon ja matka lekurille alkoi...

[Sarianne Karhu]

Tätähän tämä on, koiran elämä on paljon lyhyempi kuin ihmisen. Itsellä tuossa lajoissa lojuu pian 11-vuotias papparainen, joka mieleltään on terve mutta selkä ja lonkat alkavat olla aika kipeät. Hipsutellaan hiljalleen, ja joskus ukko intoutuu jopa keppejä noutamaan kun nuoremmat niiden kanssa touhuavat, mutta pian vetäytyy jalkaa linkaten lepäämään. Kohta on aika päästää kaveri lopulliseen lepoon, mutta kun sitä päivää vain työntää ja työntää eteenpäin... paha on olla jo kuin ajattelee.

Järki kuitenkin sanoo että minun se ratkaisu on tehtävä, joten sekin päivä siis vielä tulee. En halua niin pitkälle päästää, kuin 06 poisnukkuneen ystäväni: epilepsia ja diabetes menivät hallitsemattomiksi, ja seurauksena kooma josta ei enää herännyt - eläinlääkäri nukutti ikiuneen. Ansku olisi täyttänyt tulevana kesänä 11, eli oli samanikäinen kuin tämä vanhaherramme on nyt.

Tsemppiä. Sitä tarvitaan. Mutta pitää muistaa se, että eläin elää tätä hetkeä eikä pelkää tulevaa; viimeisessä unessa sillä on hyvä olla.